6.4.2014

Käsityömuistoja II

Ala-asteella opeteltiin jossain vaiheessa neulomaan tumppuja. Voi että miten minä rakastin sitäkin! Yhä rakastan.

Tehtailin innostuksissani monen monta tumppuparia. Isällekin yhdet, ja taatalle. Muistan miten epäuskoinen olin luodessani silmukoita taatan tumppuihin... niihin valtaviin työmiehen kouriin oli luotava aivan järjetön silmukkamäärä per puikko. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Vaikka olin vasta 10-11 -vuotias, kaikki se silmukoiden luominen, neulominen, lankojen vaihtaminen, lisäykset, kavennukset, sovittaminen, työn edistymisen näkeminen... se oli niin ihanaa, jo silloin! Jopa purkaminen. Ja päättely! Hmmh, okei, nyt ehkä jo hieman fiilistelin - päättely on oikeasti aika puuduttava työvaihe.

Ala-asteella myös ommeltiin. Ensimmäinen työ oli muistaakseni tämä tyynyliina, joka on jopa yhä tallella:


 Niin, meillä silitetään kissoja, ei vuodevaatteita...
Applikointi on edelleen yksi lemppareistani.
Ensimmäisiä ompeleitani...
 
Muistan myös rakkauskirjeen, jonka ala-asteen käsityöopettaja oli kiinnittänyt käsityöluokan takahuoneeseen erään kaapin oven sisäpuolelle. Eihän sitä oppilaiden silmille ollut tarkoitettu, mutta joku meistä sen langanhakumatkallaan löysi. Juorun kiirittyä aikansa alkoi yhdeltä jos toiselta "loppua" lanka, jotta kirjettä pääsisi vaivihkaa ihmettelemään.

Se kirje oli koulun talonmieheltä. Opettaja oli kuitenkin naimisissa. Minun kävi siksi talonmiestä surku - saavuttamaton rakkaushan on aina yhtä riipaisevaa. Toivottavasti talonmies löysi rinnalleen jonkun, jonka kanssa elää onnellisesti elämänsä loppuun asti.

[Ja tähän se Prinsessa Ruususen juhlamarssi.]

2 kommenttia:

  1. Voi talonmies parkaa =D Eipä se opettajakaan ihan tunteeton ollut kun oli kirjeen säilyttänyt =)
    Ihanaa kun olet saanut säilytettyä koulukäsitöitäsi, niissä on suuri tunnearvo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä... Kaiken kaikkiaan aika mieleenpainuva rakkaustarina :)

      Olen itsekin iloinen, että edes muutama työ on säästynyt näihin päiviin. Tunnearvo on todellakin mittaamaton, ja vain kasvaa vuosien myötä!

      Oma lukunsa on sitten vielä kaikki omien lasten kotiin kiikuttamat työt: liikuttavan hontelot puutyötuntien nikkaroinnit ja ensimmäiset kokoon harsitut ompelukset... Niitä varjelen kyllä parhaani mukaan, niin pitkään kuin vain voin! <3

      Poista